5 & 6 & 7 Luukku

Kiireiden vuoksi kaksi luukkua on jäänyt avaamatta, joten aloitetaan viidennestä luukusta, ja se on uusi ulkoasu. Bannerin tekijänä toimi Wilma Erkkilä, ja iso kiitos siitä hänelle! Wilma teki myös aiemmin ruskean sävyisen bannerin, joka oli viimeiseksi käytössä, ennen tätä uutta talvisävyistä.

Jos jollakin lukijalla tulee innostusta bannereiden tekoon, niin otan uusia bannereita innolla vastaan, vaikka varastoonkin tulevaa varten. Tarkoituksena olisi myös järjestää bannerin teko kisa, johon keksisin hyvän palkinnon. Katsotaan, milloin saisin kilpailun järjestettyä. Ehkä se sisältyy johonkin joulukalenterin luukkuun, sitä ei moni tiedä! Pistä korvan taakse! :)

Kuudes luukku sisältää ajatuksia itsenäisyyspäivästä, minkä voitte varmasti arvata. Onko itsenäisyyspäivä sinulle millään tavalla merkittävä päivä? Onko itsenäisyys semmoinen asia, minkä takia kannattaa juhlia?

Voin itse sanoa, että olen isänmaallinen, ja todellakin. Mielestäni itsenäisyyspäivä on juuri se päivä, jolloin saat ylpeänä todeta ääneen olevasi suomalainen. Itsenäisyyspäivä ei ole vain se päivä, jolloin tulee linnanjuhlat, ja koko Suomen kerma on kutsuttu sinne juhlimaan, ja televisiosta katsellaan ahkerasti arvostellen naisten pukuja sekä kampauksia, ja netisssä niistä käydään kovaakin keskustelua. Itsenäisyyspäivä ei ole vain semmoinen päivä, jolloin linnanjuhliin kutsutut naiset ja miehet pukeutuvat monen tuhannen euron pukuihin, ja maksa monta kymmentä euroa jostain hienosta kampauksesta, jonka kuitenkin ottavat pois kun menevät takaisin kotiin. Vaikka Linnanjuhlatkin ovat itsenäisyyspäivän perinne, moni silti unohtaa mielestäni sen tärkeimmän asian, jota meidän olisi syytä muistella. Meidän olisi syytä muistella niitä ihmisiä, ketkä ovat taistelleet rintamalla juuri sen vuoksi, että pieni ja pippurinen Suomi saisi itsenäistyä. Kuinka moni muistaa nämä ihmiset?

Jos tekisimme aikamatkan siihen hetkeen, kun sotilaat istuivat valkoisissa peitepuvuissaan keskellä lumista ja kylmää metsää aseet kainaloissaan, se tunne olisi meille nykyihmisille ihan kauhea. Kun nykypäivinä toivotaan uutta Lumiaa ja siihen jotain kuoria joululahjaksi, ja saatkin pelkän Lumian ilman niitä hienoja vaaleanpunaisia timanttikuoria, niin ollaan heti niin pettyneitä, että tuntuu kuin koko Lumia olisi aivan turha. Moni ihmisistä ei osaa arvostaa elämän pieniä asioita, ja noita suurempiakin, vaan vaativat kokoajan lisää läheisiltä, ihmisiltä, sekä maailmalta. Jos silloin sodan aikana sotilaille riitti pieni pala leipää, toivo siitä pääsee vielä palaamaan rakkaan perheensä luo, niin miksi me emme voisi edes itsenäisyyspäivänä arvostaa sitä mitä me olemme saaneet ja kuinka helppoa meillä nyt onkaan. Meidän pitää muistaa, että yhtäkkiä voi tulla päivä, jolloin kaikki otetaan meiltä pois. Sitä ennen kannattaa alkaa arvostamaan niitä elämän asioita, mitkä nykymaailmassa voivat olla meille itsestään selvää. Ennen ei ollut itsestään selvää se, että on ruokaa kaapissa. Ennen ei ollut varmaa, tuleeko isä ja veljet enää rintamalta takaisin, muuten kuin arkussa. Nykyään meillä on perheet ainakin osa perheestä, meillä on ruokaa niin että selviämme, hanasta tulee puhdasta vettä, ja asumme itsenäisessä maassa. Onko paljon pyydetty, jos muistaisimme näitä ja tyytyisimme siihen mitä meillä on, edes kerran vuodessa, vaikkapa itsenäisyyspäivänä?

Juttelin muutama päivä sitten erään sotaveteraanin kanssa. Hän alkoi kertomaan minulle siitä, millaista maailma oli silloin kun taisteltiin oman maan puolesta. Hän halusi ehdottomasti kertoa, kuinka kauheaa aikaa se oli, ja kuinka sitä vain rintamalla rukoili muiden ystävien kuollessa luoteihin, että pääsisi kotiin, ja tulisi rauha. Se mies, oli todella nähnyt sen kauhean elämän, kun näkee ystävien kuolevan silmiensä edessä, ja hän oli tuntenut sen hetken, kun kaikki tuntuu vain loppuvan ja kaatuvan kumoon. Mies, joka menetti kätensä kranaatin räjähtessä istuu nyt vanhainkodissa, ja tietää paljon enemmän kuin minä ja me muut ihmiset, ketkä emme siellä olleet. Me emme voi edes kuvitella sitä hetkeä omassa elämässämme, jos emme sitä ole kokeneet. Ja toivottavasti meidän ei koskaan tarvitsekkaan.

Kun näkee ihmisen, joka on tehnyt kaikkensa oman maansa puolesta, saa suuren arvostuksen ja kunnioituksen herämään itsessäni. Vaikka hän on jo vanha, sekä kädetön, hän olisi sanojensa mukaan vieläkin menossa puolustamaan sitä, mitä hän, ja monet muut vielä elossa olevat, sekä menehtyneet saivat tuolloin aikaan. Joten ehkä meidän nykynuorten, sekä vanhempienkin tulisi iloita näistä asioista mitä me olemme saaneet, ja vähentää sitä kauheaa halun märää, mitä tahtoisimme tänään, huomenna, ylihuomenna ja viikon päästä. Eletään sillä, mitä meille annetaan, ja pidetään kuitenkin tavoite sinne mihin elämässä pyritään. Sen eteen on tehtävä töitä,ja se vaatii sisua. Jokainen etsiköön itse sen suunnan minkä tahtoo elämälleen ottaa. Ja elämä antaa sen, mitä antaa.

Seitsemännestä luukusta avautuu tunnelmallisia kuvia, joiden pariin tämä pitkä, kolmen luukun postaus päättyy.