Ensiviikolla treenausta, ruokintaa ja Apassionata.

Viikonloppuna olisi ollut aivan mahtavat kelit siihen, että olisin saanut hevosista kunnon rakennekuvat ja pääkuvia, sekä liikutuskuvia, mutta en löytänyt ketään kuka olisi tullut kuvaamaan tai edes pitämään hevosia sen aikaa että voisin itse kuvata. Pikkusisko nappasi muutaman kuvan laitumelta, sekä minusta ja Otosta, kun tulimme ratsastuslenkiltä sunnuntaina.

Lauantaina Devil pääsi ajolenkille. Tamma oli tosi hyvä, sillä oli paljon virtaa, ja se painoi ohjille niin, että ihan kädet tärisi kun ei meinannut jaksaa pitää sitä. Se sitten sai mennä vetona reipasta, kuin se itse tahtoi, ja reipasta tosiaan menikin, eikä edes meinannut nostaa laukkaa, ei edes mutkiin. Onhan se mukava kun se metsässä juoksee, vielä kun saisin saman vauhdin radalle, niin koelähtö menisi aika varmasti läpi. Mutta kun tammalla on aivan liikaa muuta tekemistä radalla, eikä se keskity hommaan yhtään vaikka mitä sille tekisi. No, kaikki aikanaan, ainakin on yritetty.


Oton kanssa menin tosiaan sunnuntaina sitten kivalle kevyelle ratsastuslenkille. Ruuna toimi hyvin, ja keli oli aivan mahtava, aurinko paistoi, ja oli semmoinen kirpeä 10 asteen pakkanen. Juuri täydellinen keli lenkkeilemiseen hevosen kanssa ja muutenkin! Moni ihminenkin näytti menevän hiihtämään, lenkille, sekä pulkkailemaan, enkä yhtään ihmettele.Voi kumpa ensi viikonloppunakin olisi hyvä keli, sillä silloin saan Nooran kuvamaan hevosia oikein urakalla. En malta odotttaa!

Oton ratsastuslenkki oli kyllä yksi semmoinen terapiaratsastus. Kaikki kiire ja stressi katosivat, kun käveli hevosen kanssa metsissä auringon paisteessa, sekä välillä lumetkin tuli niskaan puiden oksilta, kuten ylemmästä kuvasta voi päätellä. Suosittelenn tämmöistä ratsastusmahdollisuutta kaikille, ketkä sen pystyy toteuttamaan. Vaikka elämässä olisi mitä, niin silti tämmöinen rentouttaa. Varsinkin kun alla on oma, aivan ikioma ensimmäinen hevonen, jonka kanssa on ollut tekemisissä kohta jo 8 vuoden ajan. Otto vain on ollut kauan osa minun elämää, ja se tulee aina olemaankin, myös silloinkin kun siitä joskus aika jättää.

 

Eilen aamulla meinasin nukkua pommiin, ja totesin silloin jo ääneen että tästä ei tulisi hyvä päivä, ja kannattaisi vain jäädä nukkumaan. No, se olisi voinut olla ihan hyvä idea, sillä aamun liikuntatunnilla lenkkeillessä astuin sitten semmoisen lumipaakin päälle, joka vierähti jalkani alta pois, ja sen jälkeen polvi paukahti. Ei muuta kuin turvonneen jalan kanssa matka kohti Tunkkarin terveyskeskusta, ja sieltä sitte sairaslomaa perjantaihin asti. Onneksi selvisin vain säikähdyksellä, ei tullut mitään sen suurempaa vammaa. Mutta joka tapauksessa, keppien kanssa saan elää perjantaihin asti. Illalla sitten epäonni pienellä tuurilla uusiutui, kun paistoin pitsaa, enkä huomannut että kämppiksen leipomaa mutakakkua oli tippunut uunin pohjalle, ja se alkoi käryämään, ja kun avasin luukun ja olin pistämässä pitsaa sinne, niin sieltä leimahti kauhean paksu savukerros huoneeseen. Huoneessa oli kauheasti savua, ja haju oli karsea, mutta minun tuurillani kuitenkin selvittiin ilman että palohälytin alkoi huutamaan. Täällä nimittäin hälytys menee suoraan palolaitokselle, ja sieltä sitten lähtee heti autot tännepäin. Ja jos hälytys on turha, siitä joutuu maksamaan. Luojan kiitos, palohälytin ei alkanut huutamaan!

Nyt on keskiviikko. Se tarkoittaa sitä, että on vielä pari päivää, ja sitten pääsee kotiin omien rakkaiden hevosten luokse. Meillä on perjantaina bändillä taas keikka Himangalla klo.20.00. Nyt ei tarvitse kiirehtiä niin paljon kuin Ohtakarin keikalle, mutta kiirettä silti pitää. Viikonloppuna sitten ajelen Deviliä, ja varmaan ratsastan Ottoa, riippuen missä kunnossa tuo jalka on. Sitten alkaa viimeinen viikko raviopistojaksoa, ja sitten vaihtuu taas lukioksi vaihteenvuoksi. Pitäisi kirjatkin ostaa vielä valmiiksi. Ja ensiviikonloppuna tulee pieni kohokohta, nimittäin lähdemme Apassionataan! En ole koskaan aikaisemmin siellä käynyt, mutta nyt onkin korkea aika mennä. Odotan innolla mitä ensiviikko tuo tullessaan!