Minulla on parasta, ja rakkainta - mitä enää tarvitsisin?

 

 Kuusi vuotta omistajana, melkein kahdeksan vuotta yhteistä taivalta. Se päivä kun sain Oton, oli merkittävin päivä elämässäni. Oli pimeä ilta, ja ajelimme hakemaan ruunaa. Lastasin rakkaan silloisen hoitohevosen autoon, ja sen jälkeen pussasin turvalle aivan ikiomaa, ensimmäistä omaa hevosta. Vielä yhdeksän aikaan illalla istuin sen karsinan edessä, ja silloin tällöin rapsuttelin ja annoin porkkanaa. Olihan se ensimmäinen oma hevoseni, ja lisäksi paras ystävä - olimmehan me jo olleet silloinkin kauan yhdessä. Hoitajana ja hoitohevosena. Uusi taival käynnistyi, omistajana, ja omana hevosena.

 "Vuodet vieriä saa
toiveena mulla
on jokainen niistä vierelläs taivaltaa
sinuun nähdä kun saan
ja nähdyksi tulla
kaksi pelkonsa voittaa"

Kaksi päivää kului siitä kun Otto tuli, ja olikin jos ystävänpäivä. Silloin hain Oton laitumelta, harjasin sen oikein kunnolla, ja lähdin taluttelemaan sitä maastoon. Kävelimme auringon laskiessa, kirpeässä pakkasessa, ja samalla taisin lauleskella jotain laulua. Sen hiekkatien päässä Otto pysähtyi, ja rupesi kaivamaan taskujani. Ystävä olikin haistanut ne porkkanat mitkä olin sille varta vasten tuonut. Annoin ne, ja lähdimme kävelemään takaisin ennen kuin tulisi pimeä.

Nyt kun tuostakin hetkestä on kulunut jo kuusi vuotta, saan taas todeta ääneen erään asian.

Minulla on parasta, ja rakkainta - mitä enää tarvitsisin?

Kiitos Imp Brave, kaikista menneistä ja tulevista hetkistä!

♥