Monesti käy niin, että kun yrittää mennä aikaisin nukkumaan, ja sänkyyn makoilemaan ( varsinkin näin sairaana) käy niin, että yhtäkkiä piritytkin ja saat inspiraation johonkin. Se voi olla esimerkiksi joku ihana suunnitelma jonkin asian suhteen, tai vaikka yksinkertaisesti ruokahalu ja nälkä. On se kumma kun pitää jahkailla asioiden kanssa niin kauan kun ei tiedä mitä tekee. Nytkin olen viimeisen 1.5 tunnin aikana pohtinut syvällisesti, että onko nälkä vai eikö ole nälkä. Voi hyvänen aika. Ja tämänkin kun olisi tehny heti silloin kun suunnitteli nukkumaanmenoa, niin ongelma ei olisi tämä. Kai se vaan pitäisi nyt vaivautua tekemään, kun muuten se jää pian vaivaamaan koko yöksi.
Tämmöistä on monesti elämä. Kun ei saa ratkaisua johonkin vaivaavaan asiaan, siihen jää suoraan sanoen piehtaroimaan niin kauan, että on täynnä sitä asiaa niin paljon " että karvaan ei tartu rapaa enää yhtään enempää". Ja todellisuudessa suurin osa näistä kaikenlaisista asioista on aivan turhaa ja joutavaa. Onko turhempaa asiaa illalla mietittäväksi kuin se että jaksaako mennä syömään vai eikö jaksa. Tai jaksatko hakeaa juotavaa vai et. Käytkö vessassa vai et. Miksi ihmisen mieltä on niin vaikea ymmärtää. Hyvä kysymys, mutta mikä on hyvä vastaus?
Eilen sain yhtäkkiä aivan pirullisen flunssan. Kaiken lisäksi suussa on kaksi pientä haavaa, kun taitavana kovan patongin reuna raapaisi suuta auki. Nyt kirvelee aivan sama mitä syö tai juo. Jopa vesi kirvelee. Kurkku on kipeä, eikä voi laulaa vaikka olisi lauluinspiraatio. Sormessa on kipeä haava, juuri vasemmassa kädessä, joten en voi soittaa kitaraakaan. Jihaa, mitäs sitten lisäksi. No, mutta onneksi osaan ottaa asiat niin positiivisesti että näillekin osaa vain nauraa. Joskus vain olo on semmoinen, että yläpuolella olisi pilvi, josta sataa kauheasti vettä. Ja se vielä onnistuu palelluttamaankin. Mutta kuinka hyvä fiilis tuleekaan, kun se aurinko sieltä pilkahtelee.. Hahhah!
Tänään tapahtui kuitenkin jotain semmoista, mitä ei olekaan pitkään aikaan tapahtunut. Kävin ratsastustunnilla aamupäivällä koulun kautta. Ratsuna toimi Kastell's Showman, ja homma toimi hyvin. Harjoiteltiin perusjuttuja, jotta opettaja näkee meidän ykkösten ryhmän ei jäsenten erilaiset osaamistaidot. Ensi viikolla sitten uudestaan. Oli kyllä mukavaa käydä tätäkin harrastamassa välillä, ja toinen mukava asia oli se, että vielä osasi jotenkin ratsastaakin. Hyvällä hevosella on helppo harrastaa. Vai mites se meni!
Lisäksi sain tänään myös uuden passihevosen Kostin lähdettyä. Uusi passi on vireä ja nuori ruuna, Ditchback Don. Ruuna on lämminverinen, jonkin aikaa kouluntalleilla asustellut, ihan hyvätapainen poika. Vireähän se oli, mutta se ei haittaa ollenkaan. Doni vaikutti erittäin mukavalta ja hyvältä hevoselta, ja meistä voi kyllä tulla ihan hyvät työparit! Jo tänä iltana kuitenkin olin sen karsinassa sitä rapsuttelemassa, ja ruuna painoi päänsä syliin ja sulki silmät. Jokaisen vireänkin luonteen takaa on tähänkin päivään mennessä tuntemistani hevosista löytynyt se pieni helläkin puoli. Kukapa ei hemmottelua rakastaisi.
Vaikka onhan toki niitäkin yksilöitä. Olen kuullut eräältä ravimieheltä kerran, että hänellä oli tamma, joka ei pelittänyt ollenkaan ajaessa, eikä hoitaessa. Hän päätti hyvän suvun takia astuttaa tamman, ja se vietiin astuettavaksi oriasemalle. Tamma saatiin astuettua, ja se varsoikin terveen varsan. Varsa oli erittäin sosiaalinen ja hyvätapainen. Vieroituksen aikaan tamma oli jossain vaiheessa karannut laitumelta. Se ei enää antanut ollenkaan kiinni, ja se jouduttiin ampumaan että vältettäisiin liikenneonnettomuudet. Ei tästä tammasta saanut kouluttamalla eikä edes hemmotellulla hevosta. Joten on näitäkin tapauksia.
Tätä parivaljakkoa mulla on kyllä niin ikävä. Tämä kaksiviikkoinen Kaustisella on siinä mielessä hankala, että ei pääse ollenkaan kotiin, ja siellä olisi kaikki. Perheestä eläimiin. Onneksi Jenni meinasi huomenna käydä ratsastamassa nämä molemmat, ainakin Devilin. Mutta olisi niin ihanaa mennä kotiin, kantaa kamat sisään, tervehtiä koirat ja kissa, ja mennä talliin rapsuttelemaan omia kultamussukoita. Mikään muu hevonen ei kuitenkaan voita oman rakkaan hevosen hörähdystä. Eikä mikään muu koira voi korvata oman koiran hännän heilutusta. Eikä mikään muu kissan kehräys ole samanlainen kuin sen oman. Onneksi perjantaina pääsee kotiin, omien rakkaiden luoksi, pitkästä aikaa! Sitten otan enemmän kuviakin kelien salliessa. Tämmöistä yöllistä mietintää ja pohdintaa. Hyvää yötä, lukijat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti