Ikävää

Mistään et suurempaa rakkautta löydä, kuin mikä ristissä Golgatan on, sillä kun sen kerran sydämessään tuntea saa, sen tietää, ja tajuaa. Ettei mitään ole maailmassa valtavampaa, ei mitään, ei mitään.

On kirjoitusfiilis. Mutta nyt ei ole kirjoituksen aiheena hevonen, ja kaikki niihin liittyvät asiat. Haluan purkaa omia, tämän hetken ajatuksiani johonkin, ja päätin, että blogi saa olla se paikka, sillä täällä ei ole määritelty sanojen määrää, ja tekstin pituutta, kuten Facebookissa ja Twitterissä. Siksi haluan kirjoittaa sitä, mitä tunnen, sitä mitä ajattelen. Haluan kirjoittaa siitä ikävästä, jota tunnen, juuri tällä hetkellä.

Minulla on ikävä viime kesää. Minulla on ikävä kesää 2012. Minulla on ikävä kesää 2011. Kesä - se ei ole yksinään se merkittävin asia, vaan se mitä se sisälsi. Nämä kolme mainittua kesää ovat sisältäneet elämäni tärkeimmän asian, nimittäin rippileirin. Rippileiri, on sanana kaksi osainen, aika lyhyt sana. Mutta se sisältää elämäni tärkeimmät asiat, yhteen pakettiin koottuna. Nämä leirit ovat olleet kahden viikon mittaisia leirejä Ohtakarissa. Ohtakari on saari, jota ympäröi meri. Sitä ympäröi meri, jonka rannalla istuen on saanut lähettää ajatuksia ilmaan, ja se on meri, jonka äärellä olen ensimmäisen kerran rukoillut.

Kun kelaan aikaa taaksepäin, voi teillä lukijoillakin olla helpompaa ymmärtää se, mitä tosiaan tarkoitan. Palaan ajatuksissani vuoteen 2011. Palaan kesäkuun ensimmäisiin päiviin, jolloin eräs tyttö valmistautui vastentahtoisesti rippileiriin. Se tyttö edellisenä iltana ennen leirin alkua, otti kännykän, ja oli soittamassa leirin papille, ja perumassa menonsa sinne. Niin vastentahtoista oli leirille meneminen, niin paljon olin koko hommaa vastaan. Mielestäni se oli niin valehtelua, kuin voi enää kukaan tehdä. Se ei voinut olla totta, ja sen vuoksi en uskonutkaan siihen. Mutta tämä tyttö kuitenkin lähti leirille. Joka ei ollut vain leiri, vaan tie johonkin suurempaan.

Se tyttö näki unen. Unen joka ei ollut vain uni. Silloin  hän ymmärtää asian, ja vastarinta murtuu. Nyt saan olla vapaa, ja elää, kohti päämäärää.  Päämääräni on se, minkä kaikki voi arvata. Tämän kilpailun tahdon juosta loppuun saakka. Siihen asti että pääsisin ylittämään kalkkiviivan, joka on maalin merkki. Ennen sitä on edessä ehkäpä monta vuotta. Sillä välin teen parhaani ja luotan että olen saanut kaikki virheeni anteeksi. Olen isosena, ja yritän päästä auttamaan eri leireille. Soitan gospelia, bändin kanssa, ja yksikseni. Kerron sanomaa laulujen sanoissa. Se on sitä mitä haluan tehdä, ja se on sitä, mihin tunnen kykeneväni. 

Rippileirit ovat olleen elämäni parhaita hetkiä. Olen saanut olla leiriläisenä, ja olen saanut olla hankala semmoinen. Olen ollut hiljaa, enkä ole puhunut kenellekkään kunnolla siellä. Halusin vain olla varsinainen "kovis". Halusin osoittaa mieltä tällä tavalla, ja halusin sillä kertoa että ei kiinnosta. Silti minut on hyväksytty joukkoon, silti olen päässyt osaksi sitäkin leiriä, 2011. Sinä vuonna löysin kotitien. Sen jälkeen olen saanut olla isosena, kahtena kesänä. 2012 kesä jännitti, sillä se oli ensimmäinen kertani isosena. Mutta leiri meni hyvin, ja taas sain lahjaksi sen, että sain elää mahtavat hetket sielläkin. Tämäkin kesä oli taas yksi osoitus siitä, miten paljon sitä kaksiviikkoista rakastan. Nämä kesät ovat olleet yksi parhaimmista hetkistä, mitä olen saanut.

Kun tulee syksy, alan monesti miettimään ja muistelemaan näitä hetkiä. Tajuan aina uudestaan, kuinka sitä ikävöinkään. Ikävöin aikaa jolloin sai olla kokoajan avoimesti tärkeimmän asian äärellä. Ikävöin iltahartauksia, Ohtakarin ristiä, Ohtakaria, ystäviä, kaikkia opetuksia. Ikävöin yhteisiä ja itsenäisiä löytöjä näiden asioiden äärellä. Välillä suljen silmät ja palaan näihin hetkiin. Hetken päästä herään, ja sain muistoista voimaa kohti seuraavaa etappia.

Tällä hetkellä seuraava mahdollisuus tämmöiseen on Jatkis, eli jatkoripari Ohtakarissa. Toivon että saan mahdollisuuden sinne pääsemiseen. Se on se, mitä tällä hetkellä tarvitsen. Haluan ystävien kanssa tärkeimmän asian pariin. Sitä olen odottanut, sinne minä tahdon. Toivon, että minut sinne johdatettaisiin, vaikka välillä meneminen tuntuukin mahdottomalta kaiken  koulutyön ohella. Moni ei ymmärrä kuinka paljon yksi viikonloppu merkitsee. Se merkitseekin niin paljon minulle, että teen kaikkeni tavoitteen eteen. 

Tässä pientä purkautumista ja avautumista ajatuksistani tällä hetkellä. Nyt on vapaa olo, ja hyvä mieli. Palaillaan hevosellisissa merkeissä! :)

Ohtakarin iltaa rippileirillä.