Joskus se pää pitää itse lyödä siihen mäntyyn..

Joskus ihminen voi huomata yrittävän parhaansa joissain asioissa. Se voi olla joku koulujuttu, oma hevonen tai vaikka hyvän ystävän auttaminen. Mutta joskus joutuu huomaamaan että on paljon asioita, joihin et juurikaan voi vaikuttaa, vaikka kaikkesi sen eteen tekisit, että saisit toiselle hyvää aikaiseksi, tai pelastaisit pinteestä. Voit yrittää puhua järkeä, voit yrittää toimia pelastajana, mutta usein se ei onnistu, ja se on täysin turhaan. Jos yrität kääntää alkoholistin päätä eroon viinapullosta, ja ihminen on päättänyt sen juoda, niin ei siinä välttämättä mitään voi. Omilla puheilla ja avulla ei ole todennäköisesti suurta painoarvoa. Tai jos ihminen on päättänyt tehdä jotain muuta, aivan mitä tahansa muuta, ei siinä enää omat avut auta, ja joutuu tyytymään siihen ratkaisuun, että tehköön sitten mitä tahtoo. Tottakai se on suuri pettymykse tunne ja aiheuttaa huolta, mutta näin on näreet. Vaikka toinen varoittaa että kohta sattuu, niin silti se pää on itse lyötävä siihen mäntyyn, että ymmärtää mitä toinen tarkoitti. Kai se riippuu vähän siitäkin kuinka kovaa sen pään siihen lyö, hetken aikaa voi tuntua ihan helpolta, tai vaikka vähän pidemmältäkin, mutta yön jälkeen seuraavana aamuna huomaa että siihen on kasvanut sairaalloisen kipeä ja iso kuhmu. Joskus taas huomaa että se päänsärky tulee heti kun sen pään on siihen puuhun lyönyt. Se vähän riippuu tilanteesta, ja suurimmassa osassa näistä tapahtumista toivoisi että se päänsärky tulisi heti, eikä elämää menisi hukkaan. Jokaisen on testattava se oma polku, ja oma reitti. Usein huomaa sitten etsivän tietä takaisin, kun tallasikin huonompaa polkua. Mutta viisas oppii siitä.



Kun kohtaa kaikenlaisia tämmöisiä hetkiä joskus elämässä, oppii arvostamaan niitä asioitamitä on saanut. Onneksi on usko, ja onneksi on mm. nämä omat rakkaat karvaiset palleroiset, Otto ja Devil. Yllä oleva kappale kertoo hyvin siitä, miten merkittävä osuus omilla rakkailla elämässä on.

Palaan kotiinpäin, sankan savun seasta, on vastaantulijoita, on kuoppa kadussa.
On puinen asema, on tehdas suljettu, pidän kädet puuskassa, piilossa tuulelta.
Jos en tietäis että siellä oot, en jatkais, en katsettani maasta sais.

Pimeän tultua, mä puristan sun kättäs, oothan tässä vielä huomenna.
Sä sanot loppuun lauseet jotka aloitan ja keräät talteen palaset kun hajoan,
Sä oothan tässä vielä huomenna, sä oothan tässä vielä huomenna.

Voisin kuunnella nauruasi soivaa kunnes sulaa ikijää, tai yö on pysyvää.
Kun raakkuu varikset ja syvälle käy multa tiedän jossain onnistuin, kun sinuun takerruin.
Mitä pidemmälle päivät käy, mä toivon, et ikuista tää onni on.

Sama liike joka lehdet puihin saa, pienen lapsen kävelemään opettaa.
Linnut kylmän ajaksi pois vie lämpimään, meidät toisillemme toi.
Meidät toisillemme toi.